Maatalous jota haluan

Asbjørn Lavoll

Norjalainen maanviljelijä Asbjørn Lavoll kertoo, miten hänen työssään yhdistyvät maatalous ja pedagogiikka. Hän piti seuraavan esitelmän helmikuussa talvipäivillä Sveitsissä. Teemana oli "Viljelen biodynaamisesti - miksi?"

Maatilamme Sverdstad sijaitsee rannikolla noin 120 kilometriä Oslosta lounaaseen. Olosuhteet ovat viljelylle suotuisat. Kesämme on hieman lyhyempi ja talvemme pitempi kuin Tanskassa tai Pohjois-Saksassa, mutta pystymme viljelemään viljaa ja vihanneksia hyvin monipuolisesti. Vaikka olemmekin rannikolla, on ilmasto suhteellisen kuiva. Sadetta kertyy noin 800 mm vuodessa. Neljän viimeisen vuoden aikana sitä on tosin tullut 900 mm, 1100 mm, 1400 mm ja viime vuonna 1700 mm. Kukaan ei tiedä onko kysymys todellisesta ilmastonmuutoksesta; varmaa on kuitenkin se, että 1000 mm sadetta 25. syyskuuta ja joulun välisenä aikana tekee syystyöt vaikeiksi. Todella suuret peltoalat ovat meillä harvinaisia. Seudulle tyypillinen tilakoko on noin 5-15 ha. Terävät vuorenharjat leikaavat maisemaa pohjois-eteläsuunnassa. Vuorten väliin syntyy usein hyvä paikallisilmasto ja sellaisesta saavat myös meidän peltomme nauttia. Paikallisen tavan mukaan maatalous on ollut naisten ja lasten työtä, miesväki hankki elantoa kalastajina tai valaanpyytäjinä. 1950-60 -lukujen maatalouspolitiikka teki useimmista tiloista viljanviljelijöitä. Siten viljan hinta romahti, monet vuokrasivat maansa pois ja peltoja yhdistettiin suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Norjassa erilaiset tukimaksut muodostavat tärkeän maatalouden perustan. Niistä kertyy yli kolmannes tilojen tuloista.

Sverstad

Eräs rikas kauppias rakennutti vuonna 1850 maatilamme kauniit rakennukset. Silloin istutettiin myös pikku puistikko, jonka monet vanhat päärynä- ja kastanjapuut ovat yhä olemassa. Hedelmällistä maaperää on viljelty jo tuhansien vuosien ajan. Nykyisin tilamme sijaitsee melkein keskellä noin 40000 tuhannen asukkaan pikkukaupunkia, joten meillä on satoja naapureita. Sodan jälkeisenä aikana tila menetti alkuperäisestä peltoalasta yli puolet rakennusmaaksi. Jäljellä on 12 ha. Lisäksi vuokraamme maata viideltä muulta tilalta ja viljelyala on tällä hetkellä 38 ha. Viljelykierto on nelivuotinen: kaksi vuotta palkokasvi-heinäseos, kolmantena vuonna viljellään viljaa tai avomaan vihanneksia, ja neljäntenä vuonna kylvetään vilja aluskasvilla. Rehua saadaan tarpeeksi kahdenkymmenen lypsylehmän karjalle. Ruis ja vehnä myydään leipomoon. Noin 2 ha perunasato ja erilaiset vihannekset myydään tilakaupassa. Lehmillä on pihatto, josta lanta ajetaan 3-4 kertaa talvessa komposteihin pelloille ja käsitellään biodynaamisilla kompostipreparaateilla. Lypsykarjamme on norjalaista punaruskeaa rotua, joka tuottaa keskimäärin 4500-5000 litraa maitoa vuodessa, kun rehusta on noin 10 % viljaa. Eläinten sairastuminen on harvinaista. Maatilalla asuvat oman perheeni lisäksi eläkkeellä olevat vanhempani, jotka auttavat mielellään töissä, puutarhuriperhe ja puolipäiväisesti työskentelevä navetta-apulainen. Lisäksi tilalla sijaitsee valtion ylläpitämä pieni erityiskoulu, jossa on kahdeksan oppilasta ja neljän opettajaa. Oppilaat ovat 14-16 vuotiaita nuoria, jotka tarvitsevat erityisopetusta. Sekä opettajat että oppilaat asuvat tilan ulkopuolella.

Työn iloa voi harjoitella

Miksi sitten työskentelen biodynaamisesti? Tähän kysymykseen olen edellä osittain jo vastannutkin. Minua kiinnostavat erityisesti tilakokonaisuuden idean monipuoliset yhteydet. Kaikki eri laadut ovat suhteessa toisiinsa. Iloitsen voidessani tällä tavoin yrittää toteuttaa ideaa käytännön todellisuudessa. Se on syyni viljellä biodynaamisesti. Saan työstäni iloa, mutta en aina yhtä paljon. Mutta mielihyvän, innostuksen ja työn ilon syntymistä voi harjoitella. Tämä tarkoittaa ajatusten kokemista, niiden laskemista tunteen alueelle ja sitten teoiksi. Kun innostun jostain, haluan toteuttaa sen myös käytännössä. Tekemisen riemu on näin tiiviisti yhteydessä siihen mitä ajattelen. Olen pysynyt biodynaamisena viljelijänä, koska harjoittelen ajatusten, tunteiden ja tahdon yhteyttä, sitä että työ tuottaa minulle iloa. Se, että olen ylipäänsä viljelijä on kohtalonkysymys. Siksi minun täytyy seuraavaksi kertoa hieman elämästäni.

Kokemukset merellä

Päästyäni lukiosta halusin kokea maailmaa merimiehenä, opiskellakseni myöhemmin joko arkkitehtuuria tai musiikkia. Sain pestin laivaan, joka seilasi Pohjanmerellä. Oli kevät, toukokuun alku, kun lähdin matkaan. Pian tuli kesäkuu ja heinäkuu, enkä ollut päässyt Pohjanmerta pitemmälle. En ollut nähnyt yhtään kukkaa, en muita eläimiä kuin kirkuvia lokkeja, en viljapeltojen oraiden kasvua, vain pelkkää paksua autiutta. Kaipasin kesää. Koti-ikäväni elävään maailmaan kasvoi valtavan suureksi. Tässä mielialassa luin kaksi kirjaa. Minulla oli Knut Hamsunin kaunis ja runollinen kuvaus maataloudesta ja se vaikutti minuun voimakkaasti. Toinen kirja oli Saul Bellowin "Humboldtin lahja". Se kertoo kirjailijasta, joka viimeisessä luvussa päättää matkustaa Sveitsiin syventyäkseen antroposofiaan. Tein kaksi lujaa päätöstä: tulla maanviljelijäksi ja ottaa selvää antroposofiasta. Olen siis biodynaaminen viljelijä, koska koin keskellä Pohjanmerta jotain voimakasta. Seuraavaksi vietin kymmenen vaellusvuotta, joiden aikana löysin maatalouden ja antroposofian. Niiden jälkeen jouduin päättämään otanko kotitilan hoitooni, vai vuokrataanko se naapureille. Kysymys oli vaikea. En halunnut vielä palata takaisin vanhempieni luo. Mutta maatila oli hyvä, eikä kukaan muu olisi alkanut viljellä siltä biodynaamisesti. Kysymys kuului: Nyt tai ei koskaan.

Nuoruuden innolla

Aloimme hoitaa tilaa, vaimoni ja minä. Rakensimme navetan, suunnittelimme viljelykierron, pystytimme aitoja, istutimme pensaita ja ostimme eläimiä. Se oli riemullista aikaa. Mutta olimme oppineet myös, että biodynaaminen maatalous merkitsee myös sosiaalista impulssia. Tilalla tulisi siis olla paljon ihmisiä, mehän halusimme tehdä siitä keskuksen, uuden kulttuurin alkuidun. Pian ihmisiä tulikin ja meillä oli säännöllisesti 2-3 harjoittelijaa (kesällä jopa enemmän), kaksi kehitysvammaista ja paljon koululaisia. Kiinnostus tilaa kohtaan oli suuri. Näinä vuosina meille syntyi lisäksi 3 omaa lasta. Mutta vähitellen tuli yhä selvemmäksi, että me emme selviä tästä kaikesta. Sosiaaliset kykymme eivät olleet riittävät. En kokenut omakseni työnantajan roolia, joka järjestää koko ajan töitä lukuisille käsille. Se teki minut rauhattomaksi. Enkä kokenut tyydytystä maksaessani kaikille ihmisille palkkaa työstä, jonka tulokset eivät olleet kunnolla näkyvissä. Ruokapöytä oli aina täynnä ihmisiä ja välillä tuntui siltä, että omat lapsemme jäivät liian vähälle. Ja silloin kun oli todella paiskittava töitä olinkin yksin, pakkaamassa satoja vihannes ja peruna pusseja usein keskellä yötä. Tällainen elämä ei voinut jatkua. Me päätimme vähentää kaiken minimiin. Ymmärsimme, että nuoruutemme kultainen aika, joka oli antanut niin paljon, oli nyt lopullisesti ohi. Elimme jonkin aikaa hiljaiseloa ja saimme vähitellen terveytemme ja tarmomme takaisin. Me löysimme noihin aikoihin myös jotain muuta arvokasta: Intiasta tuli työntekijä navettaan ja on yhä meillä.

Uusi strategia

Niin, mitä tässä saattoi vielä tehdä? Porvarillinen perhe-elämä maatilalla tuntui melkein pelottavalta ja lehmien hävittäminen ajatuksena niin rikkovalta, että sitä oli melkein mahdoton ajatella. Näihin aikoihin kuulin esitelmän, jossa sanottiin jotain siihen tyyliin, että useimmat nuoret viljelijät tahtovat liian paljon, he pyrkivät heti toteuttamaan mielikuvansa eivätkä kuulostele tarpeeksi mitä uusi paikka haluaa ja tarvitsee. Sen sijaan, että rakentaa heti navetan kuudellekymmenelle tai sadalle lehmälle, tulee ottaa muutama sonni laiduntamaan ja katsoa mitä tapahtuu, millaiset kysymykset nousevat esiin. Tästä ajattelutavasta tuli strategiamme. Ja jotain tapahtui. Neljä naapuria kysyi emmekö haluaisi vuokrata heidän maitaan ja alkaa viljellä niitä uudella tavallamme. Pinta-alan lisääminen ei oikein sopinut töiden supistamisen ajatukseen, mutta meidät oli nähty ja toimintaamme haluttiin. Silloin ei voi vastata kieltävästi. Myös asiakkaat kyselivät, että olimmeko todella lopettaneet tilakauppamme. Lisäksi eräs opettaja, joka oli pyöräillyt metsän läpi, kaatunut ja kuraantunut, tuli kysymään voisiko hän aloittaa tilallamme koulun. Vastasimme, että kyllä hän voi alkaa pitää koulua, mutta hänen on hieman odotettava kunnes saamme rakennettua koulutalon.

Viljelijä opettajana

Näin tuli koulu maatilallemme. Sen kahdeksan oppilasta ovat 14-16 vuotiaita. He eivät pärjää tavallisessa koulussa. 25 teoriatuntia viikossa on heille liikaa. Heillä on keskittymisvaikeuksia ja he ovat usein yksinäisiä lapsia, jotka seisovat pihalla ilman seuraa. Heillä on myös erityisongelmia. Heitä on väärinkäytetty ja kohdeltu huonosti. Uuden luottamuksen kehittäminen aikuisiin on kovan työn takana. He ovat nuoria, jotka eivät yksinkertaisesti mene tavalliseen kouluun, mutta meille he tulevat. Kolme tavanomaista valtionkoulun opettajaa työskentelee siis Demeter -tilallamme joka päivä. Neljän ja puolen vuoden kokemuksen perusteella voin kuitenkin sanoa, että se ei ole ollut suuri ongelmia, koska kysymys on erittäin sympaattisista ihmisistä. Tällaisessa pedagogisessa tehtävässä eivät ideologiat ratkaise. Tärkeintä on opettajan laatu ihmisenä. Nämä opettajat ovat menestyneet pedagogisesti. Nuorilla on puoli päivää teoriaa ja puoli päivää käytännön töitä. Osa siitä työskennellään puusepänverstaassa, osa maatilalla. Sitä varten minut on palkattu kymmeneksi tunniksi viikossa. Kysymys ei kuitenkaan ole nuorista, jotka haluavat oppia maatilan töitä. Joudun käyttämään koko mielikuvitukseni jo saadakseni heidät pukemaan päälleen työvaatteet. Viime vuonna ryhmää kiinnosti pelkästään jalkapallo. No me pelasimme jalkapalloa 3-4 kertaa viikossa. Ja meistä tuli siinä hyviä. Ottelimme voitokkaasti muita kouluja vastaan. Välillä saan heidät kiinnostumaan myös maataloudesta. Olemme joidenkin ryhmien kanssa tehneet upeat työkirjat esimerkiksi perunoiden elämänkaaresta, hevosista, sekä hedelmäpuiden leikkaamisesta. Jotkut nuoret oppivat myös navettatöitä, mutta se on vapaaehtoista. Oppilas voi tulla kolmen viikon ajan aamuisin seitsemältä navettaan. Ensin hän oppii ruokkimaan lehmiä ja vasikoita, siten valvomaan lypsyasemaa ja viimeisellä viikolla, mikäli rohkeus riittää, myös lypsämään koneella. Tästä ylimääräisestä työstä kertyy bonusaikaa erityiselle tilille, jota käyttämällä on mahdollista vapautua muista käytännön töistä. Joillekin oppilaille on jäänyt viimeisenä päivänä valtava omaisuus tälle aikatilille. Sitä ei ole kuitenkaan lupa myydä muille oppilaille. Joskus on maatilan käytännön kiireiden keskellä hankala pitää oppitunteja. Voimme kuitenkin sesonkiaikoina hieman muuttaa lukujärjestystä. Joskus muutamasta ahkerasta oppilaasta on todella suuri apu, esimerkiksi perunannostossa, kun nostokoneella tarvitaan 2-3 ihmistä. Kivien ja paakkujen poistaminen on kovaa ja yksitoikkoista työtä enkä teetä sitä kouluaikana. Mutta silloin voimme valmistella kaiken, kuljettaa laatikot oikeille paikoille, huoltaa koneet, suunnitella työt jne. Ja iltapäivällä noston aikana nuorille maksetaan tuntipalkkaa. Minulla on todella paljon iloa näistä nuorista, opettajista, vanhemmista jne. Heidän kauttaan saamme yhteyden nykyajan maailmaan, voimme punnita ja kokeilla voimiamme ja ideoitamme. Usein kaikki valmiiksi mielikuviksi ja rutiiniksi muuttunut ei istu todellisuuteen.

Tasapainon tavoittelu

Lähialueellamme on paljon antroposofisia aktiviteetteja. Noin 30-40 kilometrin säteellä sijaitsee aikuisten kehitysvammaisten kyläyhteisö Vidaråsen, jossa asuu noin 150 ihmistä. Lisäksi on 300 oppilaan Steinerkoulu ja 8-9 maatilaa, jotka ovat kiinnostuneita biodynaamisesta viljelystä. Nämä maatilat ovat pieniä perhetiloja, vain yhdellä niistä on harjoittelija, mutta enemmistö tekee jonkinlaista sosiaalista työtä maatalouden rinnalla. Me viljelijät tunnemme toisemme jo kauan. Viimeisten kuuden, seitsemän vuoden aikana ovat tapaamisemme ja yhteistyömme yhä enemmän muotoutuneet ja kiinteytyneet. Ehkä siitäkin voi puhua eräänlaisena biodynaamisena työskentelynä. Me tapaamme talven ajan (lokakuusta toukokuuhun) joka toinen viikko illalla kello kahdeksan. Tapaamiset on eri tiloilla, illat jaetaan kolmeen osaan. Ensin kyseinen tila esittelee toimintaansa. Sitten käsittelemme jotain ajankohtaista aihetta. Lopuksi luemme yhdessä esimerkiksi antroposofiaa, mutta myös muuta kirjallisuutta. Kesällä tapaamme kolme kertaa. Kokoonnumme silloin perheittemme kanssa viettämään hauskaa, yhteistä sunnuntai-iltapäivää, kuten Maatalouskurssissa suositellaan. Valmistamme silloin myös biodynaamisia kompostipreparaatteja ja piipreparaattia. Niistä tulee kaikkien yhteistä omaisuutta. Lantapreparaatin tekee jokainen syksyllä omalla tilallaan. Tämä yhteistyö on tärkeä motivaation lähde jokapäiväiseen elämään. Se on niin tärkeä, että voin jopa nimittää sitä motiiviksi työssäni maanviljelijänä. Se on pyrkimystä yhteisöllisyyteen, joka toimii vastapainona toisistaan erillään asuvien ja työskentelevien yksittäisten viljelijöiden henkilökohtaisen tilanteelle. Kysymys on yksipuolisuuksien tasapainottamisesta.

Suuri haaste

Eräs keskeinen asia työssäni ovat biodynaamiset ruiskutteet ja kompostipreparaatit. Ne merkitsevät jatkuvaa ajatuksellista kamppailua, yritystä ymmärtää niiden vaikutusta. Eikä minulla ole mitään täysin selvää vastausta. Tiedän kuitenkin miksi niitä käytän, vaikka syyni eivät ehkä muiden mielestä olekaan kovin vakuuttavia. Ensinnäkin tunnen suurta luottamusta Rudolf Steineria kohtaan ja tahdon kokeilla hänen antamiaan ohjeita. Lisäksi ne ovat antaneet minulle hyviä sisäisiä kokemuksia, joita sanoisin meditatiivisen luonteisiksi. Mahdollisuus, että kysymys on substansseista ja tapahtumista, jotka vaikuttavat parantavasti syvälle luontoon, on minusta niin mielenkiintoinen, että en haluaisi menettää sitä vaikka vaikutusten todennäköisyys olisi pelkästään yhden prosentin luokkaa. Minussa on kaipuu luontoa parantavaan ja auttavaan toimintaan. Se on minulle tärkeä syy viljellä biodynaamisesti. Eräs suurimmista haasteista omassa antroposofisessa tilanhoidossani on juuri näiden preparaattien tutkiminen ja ymmärtäminen. Syvempi ymmärtäminen vielä onkin tulevaisuuden asia, mutta minusta niistä puhumisessa on oltava tarkkoja. Emme palvele tärkeää asiaamme, jos meitä pidetään dogmaattisina tai hieman tärähtäneinä.

Lehmät yhdistävät

Viljelijänä yhteyteni ympäristöön eivät ole kovin laajat. Mutta tietty ryhmä, jonka aina mielelläni tapaan, ovat maidontuottajanaapurini. Olen osallistunut tämän ryhmän tapaamisiin melkein joka kuukausi jo kymmenen vuoden ajan. Me juomme kahvia ja syömme valtavan suuria kermatorttuja ja puhumme vilkkaasti uusista traktoreista ja pumpuista ja hinnoista. Lehmiemme kautta välillämme vallitsee syvä yhteys. Olemme vanhan maatalouskulttuurin viimeiset edustajat seudullamme. Siksi pidän paikkaani tässä piirissä tärkeänä. Viljelenhän biodynaamisesti ja haluan pelastaa maatalouden ja maatalouskulttuurin. Suurista menestyksistä en voi vielä puhua: yksi naapureista on alkanut luomuviljelijäksi ja kaksi muuta miettii sitä vakavasti. Mutta kukaan ei ole myynyt maitokiintiötään. Ja minä uskon - vaikka täysin varma en siitä voi olla - että minua ei pidetä pelkkänä hulluna.

Yhteistyö kehittyy

Olemme vaimoni kanssa pitäneet tilan yksityisomistusta vain väliaikaisena vaiheena, kunnes kaikki olisi kerran niin pitkällä että tilamme muutettaisiin säätiöksi. Säätiö on varmasti hyvä muoto lahjoituksia jne. hankittaessa. Mutta se voi myös heikentää aloitteellisuutta, vastuun kantamista jne. Olen viljelijänä pitänyt itsenäistä työskentelyä eräänlaisena ihanteena. Siinä on kasvettava jakamaan työ ja vapaa-aika oikealla tavalla. Se on tilaisuus toteuttaa ideoitaan aikaansaannosten peilautuessa takaisin objektiivisesti tilan taloudessa. Se on kovaa vastuun kantamista omista päätöksistään. Maataloudessa pyrin siihen, että jokainen osa-alue on oma itsenäinen taloudellinen yksikkönsä. Olen valmis tällä tavalla jakamaan tilani pitkäaikaisilla, edullisilla vuokraehdoilla. Koulun kohdalla tähän on jo päästy, samoin puutarhurin. Hän vuokraa asuintalon, kasvihuoneen ja niin paljon maata kuin tarvitsee lannoitettuna erittäin edullisesti, koska pidän puutarhaviljelyä tilalla tärkeänä. Meillä on hyvä ja vapaa yhteistyösuhde ja toivon lisää yhteistyötä tähän malliin. Pyrkimykseni on maatalouden ja omien inhimillisten tarpeitteni tasapainoon. On tärkeää. että maatilalla vallitsee puhtaus ja järjestys, että kaiken läpäisevät hyvät käytännön ratkaisut ja kauneus. Mutta tilan hoito ei saa vaatia 24 tunnin panosta vuorokaudessa. Haluan tuntea olevani täysi ihminen, jolla on aikaa myös perheelle, ystäville, kirjojen lukemiseen ja musiikkiin.

Käännös K.J.

Takaisin