Kylästä kasvaa maailma

Päivi Korhonen

Rio Limpion vuoristokylässä Dominikaanisessa tasavallassa on jo liki 20 vuoden ajan tehty antroposofisista virikkeistä lähtevää kehitysyhteistyötä. Suomessa viime syksynä vieraillut Pedro Popa Ramirez alias Gonzales on ollut kyläläisenä mukana kehitysprojektissa alusta asti. Hänessä henkilöityy mielenkiintoisella tavalla Rio Limpion lähihistoria, siellä tehty työ ja tulevat haasteet. Gonzalesin oma kehitystie on kulkenut oppipojasta koko kylän vastuunkantajaksi.

Gonzalesia voi nuoresta iästään (33) huolimatta kutsua Rio Limpio-työn veteraaniksi. Hän liittyi mukaan jo vuonna -84, vain 17-vuotiaana nuorukaisena. Juuri koulunsa päättäneen pojan suunnitelmissa oli oikeastaan lähteä räätälinoppiin pääkaupunkiin, mutta yllättäen kotikylästä löytyi mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin. Alkaviin rakennushankkeisiin etsittiin työväkeä, ja 28 hakijasta karsiutui neljä muurarioppilasta; Gonzales oli yksi heistä.

–Koin tuolloin, että sain todellisen mahdollisuuden. Perheeni oli köyhä, ja pienen maatilkun viljelyyn en halunnut sitoutua, koska se jäisi, jos lähtisin kylästä. Nyt sen sijaan saatoin opiskella ja kehittää itseäni, ja opinhan voi aina viedä mukanaan, sitä kantaa kuin tulevaisuutta matkassaan, Gonzales kertoo.

Kylään perustettiin pieni rakennustarvikeyritys Pequena Industria, "Pikku Teollisuus". Työ alkoi vuonna -85 maa- ja kattotiilien teolla. Samoihin aikoihin kylässä virisi ajatus isosta rakennushankkeesta, kun 52 vähävaraisinta perhettä perusti "Yhteisen avun yhdistyksen" tavoitteenaan toisiaan auttaen rakentaa itselleen parempia taloja kosteiden epäterveellisten asumustensa sijaan.

Talonrakennusprojekti käynnistyi seuraavana vuonna Mikko Tuonosen saapuessa kylään kehitysyhteistyöntekijänä. Mitään valmiita vaihtoehtoisen rakentamisen malleja ei ollut. Kylän talot olivat perinteisesti maalattiaisia, rimoista ja lehdistä valmistettuja kevyitä asumuksia. Nyt alettiin kehitellä vähäisiä metsävaroja säästävää, kestävää, savitiilien käyttöön perustuvaa rakennustapaa. Kyse oli todellisesta pioneerityöstä.

–Minulle oli henkilökohtaisesti hyvin tärkeää, että Mikon kanssa työskennellessä etsimme ratkaisuja yhdessä, tunne yhteistyöstä oli vahva, Gonzales muistelee.

Juuri kun oltiin niin pitkällä, että talojen rakentamisen piti alkaa, maan presidentti vieraili kylässä ja lupasi kyläläisille valtion rakennuttamat ilmaiset talot. Ihmisten oma aloitekyky lopahti, ja "Yhteisen avun yhdistyksen" toiminta hiipui. Alettiin odottaa hallituksen lupaamia taloja. Odotusajasta tuli useiden vuosien pituinen, ja luvatuista 300 asunnosta rakennettiin lopulta vain puolet.

Pikku Teollisuus jatkoi silti urheasti toimintaansa. Rakennuskohteiksi tulivat nyt koko ajan laajenevan ja monipuolistuvan kehitysprojektin tarpeet. Rakentajat olivat jo aiemmin tehneet itselleen katetun työhallin, ja nyt alettiin rakentaa taloja projektin työntekijöille. Pian uskaltauduttiin jo isompiin rakennushankkeisiin. Seitsemän seuraavan vuoden aikana Rio Limpion Kulttuurikukkulalle oli kohonnut seitsemän rakennusta: naistentalo, leipomo, ravintola, vierastalo, kaksi lomamökkiä ja Kulttuuritalo. Rakennusprojektin kruununa vuonna -92 valmistunut Kulttuuritalo on koko kylän juhla- ja kokoontumistila, jonne mahtuu tarvittaessa viitisen sataa ihmistä.

Projektin kuluessa Gonzalesin asema ja vastuu Pikku Teollisuudessa muuttui. Hänestä tuli vuonna -88, vain 21-vuotiaana, Pikku Teollisuuden johtaja, mitä tehtävää hän hoiti isojen rakennushankkeiden loppuun asti.

–Halusin oppia, voittaa itseni, kehittää itseäni. Oppimishaluni oli niin suuri, että suostuin tehtäviin, esimerkiksi kirjanpitoon, joista hädin tuskin selvisin, Gonzales muistelee nauraen.

Voima piilee työn monipuolisuudessa

Samalla kun Gonzales oli vahvasti sitoutunut rakennushankkeisiin, hän kehitti kokonaiskuvan kylän eri kehityshankkeista. Hän oli alusta asti mukana vuonna -89 perustetussa vastuuryhmässä, josta myöhemmin kehkeytyi Rio Limpion antroposofinen ryhmä, Grupo Antroposofico de Rio Limpio, GARL. GARL on kansalaisjärjestö, josta myöhemmin tuli projektin virallinen toimeenpanija ja laillisen vastuun kantaja. Gonzales oli ryhmän johtokunnassa sen perustamisesta lähtien ja toimi vuosina 95-97 sen puheenjohtajana. Gonzalesin mielestä minkään kehitysprojektin ei pitäisi olla liian rajoitettu yhteen alueeseen, esimerkiksi viljelyyn.

–Aivan kuten biodynaamisessa viljelyssä ei suosita monokulttuuria, on kehitystyönkin oltava monipolista, yhteiskuntaa laajasti katsovaa, Gonzales toteaa.

Rio Limpiossa työn monipuolisuus on ollut koko ajan projektin tavoitteena. Viljely- ja rakennustoiminnan rinnalla on tehty monenlaista koulutus-, kulttuuri- ja terveydenhoitotyötä, ja kylään on haluttu luoda myös uudenlaisia taloudellisia rakenteita esim. pienyritystoimintaa tukemalla.

Tämän hetken olennaisimpana työnä Gonzales näkee Rio Limpion lähistöllä sijaitsevien pienten vuoristokylien auttamisen. Niissä kehitetään metsitystä (eroosion estämiseksi), koulutetaan johtajia kylän omille pikku projekteille sekä huolehditaan lasten peruskoulutuksesta. Valtion kouluja näissä kylissä ei ole, joten pienet vapaaehtoiskoulut huolehtivat todella perusopetuksen antamisesta. Tässä työssä pyritään toteuttamaan steinerpedagogisia virikkeitä niin luku- ja kirjoitustaidon kuin taideaineiden opetuksessa.

Gonzales pitää myös merkittävänä Rio Limpioon perustetun haitilaiskoulun työtä. Lähellä Haitin rajaa sijaitsevalla Rio Limpion alueella on työssä paljon haitilaisia. Heillä ei ole virallista maassaololupaa, eikä siten koulunkäyntimahdollisuuttakaan. Projektin käynnistämässä koulussa kaksi haitilaisopettajaa opettaa lapsia näiden omalla kielellä, kreolilla. Myös lukiokoulutus Rio Limpiossa käynnistyi projektin tuella. Myöhemmin valtio alkoi osallistua kustannuksiin ja maksaa tällä hetkellä kuluista puolet. Vapaaehtoistyönä alkanut kirjastotyö on nykyisin vakiintunut jo niin paljon, että kunta maksaa kirjastonhoitajan palkan ja kirjasto voi olla auki päivittäin.

Viljelypuolella Gonzales näkee tällä hetkellä tärkeänä taimistotyön. Viljelijät voivat ostaa niin metsäpuiden, hedelmäpuiden kuin esim. kahvipensaiden taimia. Samanaikaisesti viljelijöitä koulutetaan. Projektin aikaansaattamia pienyrityksiä on Rio Limpiossa useita: sekatavarakauppa, apteekki, käsityöverstas, Pikku Teollisuus, osuuskuntapankki ja ravintola-majatalo. Projekti omistaa pienyritysten rakennukset ja joidenkin pääoman, mutta nämä voivat halutessaan maksaa pääoman ja itsenäistyä täysin. Rautakaupan kohdalla näin on jo tapahtunutkin.

Vaikea tie vastuuseen

–Projektin myötä monet ihmiset ovat oppineet hakeman omasta itsestään voimavaroja ja luomaan elämää ja tulevaisuutta oman kehityksen kautta. Osa kuitenkin edelleen odottaa valmista, Gonzales toteaa. Osataan matkia, mutta oma aloitekyky on puutteellinen.

Esimerkkinä Gonzales mainitsee pienyrityksen, jonka projekti auttaa alkuun ja toivoo sen ennen pitkää itsenäistyvän. Pienyritys näkee asian kuitenkin toisin. Sillä ei ole välttämättä ollenkaan halua omaan vastuuseen, vaan se odottaa "ainaista" apua.

–Haaste on molemminpuolinen. Projektin on tarjottava koulutusta uusille yrittäjille, heidän on saatava yrittäjän perustiedot. Toisaalta yrittäjän on osattava pyytää apua yritystoiminnan järjestämisessä.

Kysymyksen osuuskuntamuotoisen toiminnan paremmuudesta Gonzales torjuu suoralta kädeltä, kokemukseen perustuen.

–Hanke jossa kaikilla on sama vastuu ja valta, ei toimi Dominikaanisessa Tasavallassa. Dominikaanit tarvitsevat vahvan johtajan, vastuunkantajan, joka organisoi ja vaatii tulosta, Gonzales sanoo. Suomessa ei osuuskuntien tarvitse julkisen tuen vuoksi välttämättä tuottaa itse elantoaan. Täällä kenelläkään ei ole nälkä. Meillä osuuskuntamuotoiset hankkeet eivät ole tähän asti tuottaneet tarpeeksi, ja yksilöä tukevaa sosiaaliturvaa ei ole.

Hierarkinen systeemi asettaa tietenkin johtajalle suuria vaatimuksia. Hyvä johtaja on Gonzalesin mielestä sellainen, joka koko ajan kouluttaa väkeään ja auttaa jonkun lähtiessä häntä löytämään uuden työpaikan. Johtajan on kyettävä myös löytämään innostamiskeinoja. Esimerkkinä Gonzales kertoo oman kokemuksensa rakennuspuolelta: Kolme miestä teki 250 tiiltä päivässä kuukausipalkkalaisina, urakkahommana kahdelta mieheltä syntyi samassa ajassa 500 tiiltä.

Jatkuvuuden puute suurin ongelma

Paikallista kokemusta ei Gonzalesin mukaan koskaan saisi sivuuttaa kehitysyhteistyössä. Toisesta kulttuurista tulevan työntekijän on kyettävä tutustumaan paikalliseen elämään ja mentaliteettiin, jotta asiat saadaan sujumaan. Projektin aikana suurimmat vaikeudet eivät Gonzalesin mukaan ole kuitenkaan liittyneet niinkään kulttuurien välisiin ongelmiin kuin muualta tulevien työntekijöiden keskinäisiin työtapoihin.

–Ne kehitystyöntekijät, jotka ovat aloittamassa jotakin projektia, voivat vain harvoin olla mukana loppuun asti. Iso virhe tapahtuu siinä, ettei lähtevän kokemus välity hänen seuraajalleen. Jokainen haluaa aloittaa nollasta, eikä etsi sitä tietoa, mikä toisella jo on. Jatkuvuus puuttuu, Gonzales tiivistää. Kaikkien projektien tärkein merkitys on kuitenkin siinä positiivisessa, mitä ne ovat saaneet aikaan. Vaikka virheitä ei voi unohtaa, niistä voi oppia, ettei niitä tee uudestaan.

Tällä hetkellä Gonzales asuu vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa Loma de Cabrerassa, 36 kilometrin päässä Rio Limpiosta. Hän toimii yksityisyrittäjänä: liikennöitsijänä ja rakentajana. Hänellä on tiiviit yhteydet Rio Limpioon, ja hän nauttii siellä suurta luottamusta. Jotkut ovat ehdottaneet häntä kylän pormestariksi, mutta hän torjuu ajatuksen, koska on kyse poliittisesta virasta. Gonzales ei halua sitoutua mihinkään puolueeseen, vaan tahtoo säilyttää hyvät yhteydet kaikkiin kylässä toimiviin järjestöihin.

GARL:ssa hän toimii rivijäsenenä monien johtokuntavuosien jälkeen. Meille suomalaisille hän on ollut tärkeä henkilö kummilapsityötä käynnistävässä paikallisryhmässä. Gonzales on vakuuttunut kummilapsityön merkityksestä ja pitää koulutuksen tukemista aivan keskeisenä kehitysapuna.

Ongelmat ovatkin kansainvälisiä

Gonzales saapui ensimmäiselle Suomen vierailulleen viime elokuussa Snellman-korkeakoulun luomurakennusprojektin kutsumana. Hän välitti Ekoateljeen rakentajille omia kokemuksiaan vaihtoehtorakentamisesta. Viikot kuluivat työmaalla Jollaksessa, viikonloput Raija ja Mikko Tuonosen kodissa Kangasalla. Liki kolme kuukautta kestäneen vierailun aikana Gonzales loi laajan ystävä- ja tuttavapiirin, ja hänen lämmin, huumorintajuinen persoonansa toi Rio Limpio-työn uudella tavalla eläväksi ja konkreettiseksi, olipa sitten kyse esitelmästä tai paikallisen tanssikultturin esittelystä. Entä millaiset ovat Gonzalesin kokemukset meidän maastamme?

–Suomeen tullessani tiesin tulevani teollisuusmaahan, kotimaatani kehittyneempään maahan. Olin aina ajatellut, että meidän ongelmamme ovat dominikaanien ongelmia, mutta olen huomannut niiden olevan kansainvälisiä, Gonzales toteaa.

Gonzales on tehnyt myös kolme muutaman kuukauden vierailua Nicaraquaan, jossa hän opetti eri kuntien nuorille vaihtoehtoisten rakennusmateriaalien tuotantoa, aurinkoenergian hyväksikäyttöä ja rakentamista.

–Nämä vierailut olivat henkilökohtaiselle kehitykselleni tärkeitä. Huomasin että minulla on taitoja, joita saatoin opettaa eteenpäin, Gonzales kertoo.

Tulevaisuuden toiveena hänellä on oppia vieraita kieliä ja pystyä kommunikoimaan eri kulttuureja edustavien ihmisten kanssa. Hän haluaa myös säilyttää vapautensa ja toimia tulevaisuudessakin itsenäisenä yrittäjänä. Mikä työ sinulla on sydäntäsi lähinnä tällä hetkellä? Mitä tekisit, jos sinulla olisi tuohon työhön tarvittavat resurssit käytössäsi?

–Haluaisin käyttää hankkimiani tietoja ja taitoja vaihtoehtoisesta rakentamisesta ja viedä niitä muuallekin Dominikaanisessa tasavallassa, Gonzales vastaa.

Kiitokset suomalaisille

Gonzales haluaa sydämellisesti kiittää kaikkia suomalaisia Rio Limpion ystäviä, jotka ovat vuosien mittaan tukeneet kylässä tehtyä työtä. Erityisesti hän haluaa kiittää Antti Hovia, joka vuosikausia hoiti yhteydet työtä taloudellisesti tukeneeseen ulkoministeriöön ja huolehti avun kanavoimisesta Suomen Biodynaamisen yhdistyksen kautta. Hän tahtoo myös kiittää Erkki Laukkasta, joka monilla Rio Limpioon suuntautuneilla vierailuillaan välitti tietoa ja yhteyksiä maiden välillä sekä Biodynaamista yhdistystä ja Ahtola-kulttuurisäätiötä, jotka osaltaan avustivat häntä matkakuluissa. Onko meillä toiveita saada Gonzales vieraaksemme toistekin?

–Kyllä, mutta mielellään joskus kesällä, nauraa Gonzales, jolle koko vierailun ajan vääjäämättä lisääntynyt kylmyys oli vaikein asia Suomessa. Gonzales pääsi kuitenkin vähällä, sillä hän ehti nähdä vasta ensimmäiset riitteet vesilätäköissä, ja ensilumen hienot hahtuvat päivää ennen lähtöään.

.

Dem 1/00