Hevosen lajinmukaisesta kohtelemisesta

Ihmisen kulttuurihistoriassa hevosella on ollut aivan erityinen merkitys. Aluksi ihminen metsästi hevosta sen lihan vuoksi, mutta havaistsi siten, että siitä saattoi8 saada uskollisen palvelijan. Hevosta on arvostettu ja kunnioitetu, mutta myös kohdeltu huonosti. Tässä kirjoituksessa ei puhuta hevosen ”käsittelystä” vaan tarkoituksella hevosen ”kohtelemisesta”. Se sopii paremmin kuvaamaan sitä ihmisen ja eläimen välistä suhdetta, joka ottaa huomioon eläimen lajinmukaiset tarpeet.

Pako- ja laumaeläin

Kauan sitten hevonen sopeutui elämään avoimessa aromaastossa. Hyvä näkö-, kuulo- ja hajuaisti olivat välttämättömiä vaarojen havaitsemiseksi ja nopea pako varmin pelastus vaaran uhatessa. Siten hevonen on luonnostaan säikky ja taipuvainen jopa silmittömään pakoon. Elämä laumassa tarjosi suojaa ja turvaa, mutta vaati myös tiettyä arvojärjestystä.

Tästä johtuu se, että hevonen voi pitää ihmistä ”lajitoverina”. Jotta hevonen pitäisi ihmistä arvojärjestyksessä ”ylempiarvoisena”, ihmisen täytyy osoittaa käyttäytymisessään määrätietoisuutta. Suoranainen ankaruus, jota jotkut asiantuntijat vaativat, ei ole tarpeellista. Tärkeää on ymmärtää oikein hevosen lähettämät ”viestit”. Jokainen hevosten kanssa tekemisissä oleva havaitsee, että erityisesti hevosen korvien asennoista ja liikkeistä voi ”lukea” sen kulloisenkin mielialan. Myös sierainten ja suun mimiikka, ilmeet, pän ja koko kehon asento, jalkojen ja hännän likkeet jne. antavat selviä viestejä.

Hevosen lähestyminen

Hevosella tulee olla mahdollisuus nähdä, kuula ja haistaa tulija. Hevosen näkökenttä on sivuille ja taakse laaja. Siitä huolimatta hevosta ei pidä koskaan lähestyä takaapäin vaan aina edestä. Äkillisiä liikkeitä on syytä välttää, samoin myös lepattavia ja kahisevia vaatteita. Hevoselle on hyvä sanoa jotain, esimerkikis kutsua sitä nimeltä, ja antaa sille tilaisuus haistella tulijaa, varsinkin jos tulija on outo tai hänellä on mukanaan jotain hevoselle outoa tai epätavallista. Taputtamiseen tai silittämiseen sopii parhaiten kaula. Ellei tunne hevosta lähemmin, on syytä aluksi välttää sen pään koskettamista, sillä on hevosia, joille se näyttää olevan yystä tai toisesta epämiellytävää. Makupalojen, esimerkikis leipäpalan, porkanan tai sokerin kanssa lähestyminen voi olla tarkoituksenmukaista tutustumisvaiheessa, jolloin kumpikaan, eläin ja ihminen, eivät vielä tunne toisiaan hyvin.

Hevosen ja ihmisen suhde joutuu usein koetukselle. Mitä tehdä, jos hevonen ei esimerkiksi anna ottaa itseään kiinni laitumella tai laitaa päitsiä päähän tai kuolaimia suuhun? Tällaisissa tapauksissa näkee neuvottavan käyttämään viekkautta: makupalan tuomista, päitsien ja kuolainten pitämistä piilossa selän takana jne. Kuitenkin on muistettava, että hevonen on luonnostaan epäluuloinen. Jos jonkinlainen viekkaus on tarpeen, voi esimerkiksi sujauttaa kuolaimet hevosen suuhun sen syödessä tai hieroa kuolaimia porkkanalla jota niissä olisi houkutteleva haju ja maku. Useimpien hevosten joukosta voi ensin valita tottelevaisimman ja yrittää siten saada vastahakoinen noudattamaan esimerkkiä

Vaikeuksia myös tulee, jos hevonen ei anna kengittää itseään. Parasta olisi tietenkin, että jo varsat totutettaisiin vähitellen kengitykseen nostelemalla niiden jalkoja, vuolemalla niiden kavioita ja koputtelemalla niiden anturoita. Missään tapauksessa ei tulisi käyttää sellaisia pakkokeinoja kuten potkuhihnat, huulipuristin, pakkopilttuu tai sokeapäitset. Todella vaikeissa tapauksissa on parempi turvautua rauhoittavaan lääkkeeseen tai ruiskeeseen. Ihanteellista olisi, jos hevonen voisi olla – ainakin silloin tällöin – täysin kengittämättömänä.

Vikurit, pahantapaiset ja luonnevikaiset hevoset

Nicholas Evansin kirjassa ”Hevoskuiskaaja” (The Horse Whisperer) ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa parantaa päähenkilö häiriytyneitä hevosia. Ajatus jonkinlaisesta ”hevospsykiatrista” on realistinen: Ns. pahantapaisuudella ja luonnevioilla on kasvatuksellinen taustansa. ”Luonto luo varsan, mutta kasvattaja luo hevosen”, sanoo vanha sananlasku. Hevosta ymmärtämällä ja kohtelemalla sitä lajinmukaisesti voidaan varmasti vaikuttaa enemmän kuin yleensä luullaan, vaikka mitään ihmeparantamisia ei odotettaisikaan.

Hevosen terve psyykkinen kehitys alkaa mahdollisimman lajinmukaisesta kasvuympäristöstä. Siihen kuuluvat ehdottomasti laidun ja lajitoverit. Luonnollisinta olisi, jos varsa saisi kasvaa laumassa tai ryhmässä. Etenkin orivarsojen yhteinen laiduntaminen kehittää yksilöiden luonnetta positiivisesti. Hyvä olisi mahdollisimman laaja laidun, jossa olisi vaihtelevaa maastoa, esimerkiksi pieni metsikkö, jolloin hevosen aistit ja huomiokyky voisivat harjaantua niille luonnollisella tavalla.

Hevosen käyttäytymiseen kuuluu tietysti myös agressiivisuus. Takajaloilla potkaiseminen on yleensä luonteenomaista tammoille, kun taas takajaloille nouseminen ja pureminen sekä etujaloilla lyöminen ovat enemmänkin orille tyypillisiä. Hevonen voi purra jos se tuntee olevansa uhattuna. On kuitenkin huomattava, että näykkäisyt – niin kipeää kuin ne ihmiselle voivat tehdäkin – eivät yleensä ole agressiivisuuden tai pahantapaisuuden merkkejä.

Missään tapauksessa ei hevosta saa rangaista, jos se tekee jotakin pelosta tai säikähdyksestä. Tällainen rankaiseminen on sen luonnollisen käyttäytymisen rankaisemista. Ojennuskeinona riittää yleensä komento tiukkaan äänensävyn. Hevonen reagoi luonnostaan herkästi kovaan tai äkilliseen ääneen. Lyöminen aiheuttaa joka tapauksessa vain vahinkoa. Korkeintaan läpsäys esimerkiksi lautaselle tai ratsastettaessa pohkeen taakse (ei koskaan päähän!) voi tulla kysymykseen. Hermostunutta hevosta ei pidä edes moittia vaan rauhoittaa äänellä ja taputtamalla.

Hevosen lajinmukainen käyttö

Tarkkaan ottaen on kaikki se, mihin ihminen käyttää hevosta, sille enemmän tai vähemmän luonnotonta. Hevonen ei ole oikeastaan vetoeläin, valjaat ja satula ovat sille epäluonnollisia, samoin myös ratsastaja sen selässä. Normaalisti hevonen suhtautuu kaikenlaisiin esteisiin varovasti ja epäluuloisesti ja välttää, jos suinkin mahdollista, niiden yli hyppäämistä. Törkeää eläinrääkkäystä on pakottaa hevonen hyppäämään yhä korkeampien esteiden yli lyömällä sitä hypätessä jaloille. Raviurheilussa on keli ja radan merkitys suuri: Ei vain radan kovuus vaan myös sen kaarteet (esimerkiksi nopeuden ja kaarteen suhde) voivat johtaa hevosen jalkojen epäluonnolliseen rasitukseen.

Vaikka hevonen onkin nopea pakoeläin ja tarvitsee paljon liikuntaa, on kävely (käynti) kuitenkin sen luonnollisin liikkumatapa. Laukka on pikemminkin erikoistilanteita, varsinkin pakoa varten. Hevosten käyttäytymistä tutkinut saksalainen Michael Schäfer toteaa, että vapaana juoksevat hevoset, joita ei ole koulutettu, liikkuvat lähes yksinomaan vain käyntiä ja laukkaa. Ravia hevonen käyttää luonnostaan lajitovereidensa kesken vaikutuksen tekemiseen (M. Schäfer arvelee jopa, että ravi on kehittynyt vain tätä tarkoitusta varten) sekä välivaiheena esimerkiksi laukkaan pääsemiseksi. Hevosen luonnollisten liikkeiden ”jalostamista”, niiden kehittämistä ja käyttämistä muihin kuin alkuperäisin tarkoituksiin, käytetään myös esimerkiksi sirkushevosten koulutuksessa.

Hevosen jalat ovat verraten arat. Erityisesti vuohisen painorasitus on jo ravissa ja laukassa melkoinen, hypyistä puhumattakaan. Jos kavionmuoto, varvas- tai jalka-asento ovat lisäksi epäsäännöllisiä, joutuvat esimerkiksi koukistajajänteet, hankoside ja vuohisnuljuluut erityisen kovalle rasitukselle. Nivel-, jänne- ja jännetuppitulehdukset ovat hevosilla yleisiä. Vain harvat urheiluhevoset näyttävät säästyvän ontumisvaivoilta.

Vaikka hevosen käyttö ei siis näytäkään olevan kovin lajinmukaista, voi viisas hevosmies ja –nainen tehdä paljon lemmikkinsä hyväksi. Ratkaisevaa on hevosen mahdollisimman lajinmukainen kasvatus ja valmennus, joka puolestaan edellyttää kunkin eläimen ymmärtämistä sekä lajinsa edustajana että yksilönä.

Takaisin